Meillä oli yhdet pitkät treenit kumpanakin päivänä. Lauantaina olimme Ansan kanssa Aki Korhosen opissa. Rata oli mukava ja siellä oli monenmoista koukeroa ja tekniikkavaihtoehtoja käytettävänä. Aluksi väännettiin pätkissä ja optimoitiin ohjaukset oikeiksi. Lopussa halusin kokeilla vielä tehdä nollaradan ja nollahan sieltä sitten napsaistiin. Sunnuntaina meidän koutsina oli Sari Heinonen. Sarin kanssa tehtiin kahta eri rataa, joista ei puuttunut vauhtia ja vaarallisia tilanteita! Sarilla oli mahtavan inspiroiva koulutustyyli ja paljon hyviä vinkkejä jatkoakin varten. Monelle whippetille löytyi uusia ideoita palkkaamiseen ja kontaktien opetukseen. Sari sanoi tykkäävänsä minun tyylistä ohjata ja innostaa Ansaa. Vähän meinasi jo Ansalla sunnuntaina olla väsymyksen merkkejä näkyvissä, mutta silti saatiin tehtyä reippaita suorituksia. Sari suosittelikin, että teen Ansan kanssa treenatessa vaan muutaman esteen pätkiä, jotta saan vireen/motivaation pidettyä ylhäällä ahkeralla palkkauksella. Ansa ja minä osataan kyllä vaikeitakin asioita ja kokonaisen radan tekeminen ei ole mikään ongelma. Joten voidaan rauhassa treenailla pätkissä ja tehdä niitä kokonaisia ratoja vaan kisoissa. Tämä tuntui hyvältä ajatukselta ja tähän tyyliin on hommia aika paljon tehtykin. Mutta aina sitä itselle iskee se himo kokeilla kokonaista rataa ja niitä "super"-suorituksia..!
Sari kiinnitti myös huomiota minun äänen käyttöön. Huudan käskyt aika kovalla äänellä, mutta onko se oikeasti tarpeen? Kuulisiko Ansa vähän vienommallakin äänellä sanotut käskyt ja olisiko se enemmän Ansan tyylistä (ei niin armeija-meininkiä)? En tiedä, täytyy kokeilla! Hassua sinänsä, että joku kiinnitti tähän asiaan huomiota. Itse en ole sitä ajatellut. Kyllähän meillä osataan korottaa ääntä ja korotetaankin ja itse hermostun välistä jolloin ärräpäät lentelee (en treenatessa!), enkä ole aina niin lempeän kuuloinen. Mutta jotenkin yritän olla mahdollisimman positiivinen ja mukava jutellessani Ansalle, sillä se on se tyyli, jolla sille pitää jutella ja sen kanssa olla. Agilityradalla huutelen väliin kaikenmoisia tsemppi-huudahduksia, jotka innostaisivat Ansaa "Wau!" "Taitava!" "Hyvä!" jne. Huomaan kyllä huutavani radalla sen verran paljon, että välistä on happi loppua kesken, kun pitää juosta ja karjua niitä estekäskyjä samaan aikaan...
Monenmoista mielenkiintoista ajateltavaa antoi tämä viikonloppu ja kovasti treeni-intoa myös. Monta uutta ihmistä ja ihanaa whippetiä tuli tavattua. Nyt voikin ruveta odottelemaan seuraavaa W.A.W.ia, jollainen varmasti saadaan taas ensi vuonna järkättyä jonnekinpäin maata! Yhtään kuvaa ei minulla W.A.W.ista ole, joten siksi täysin kuvaton postaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti