Kaikenlaista harmia ja muita kuulumisia

Näin se vaan uusi vuosikin on jo ehtinyt pitkälle, ennenkuin minä ehdin kirjoitella kuulumisiamme. Mutta tässä sitten pidempi kertomus viime aikojen tapahtumista!

Otsikon mukaisesti viime vuoden loppu oli täynnä pieniä ja vähän isompiakin harmillisia sattumia ja ongelmia. Eläinlääkärillä vierailimme pariin otteeseen ja jonkun kerran piti myös kysyä neuvoa puhelimitse. Eli aloitetaanpa vuodatus.

Ensin joulukuun alussa Oonan korvat tulehtuivat. Oonan korvat rähmivät ajoittain runsaammin allergioista johtuen, mutta yleensä ne saadaan ahkeralla puhdistamisella kuntoon. Nyt korvat menivät kuitenkin niin huonoon kuntoon, että jouduimme turvautumaan lääkärin apuun ja saimme voimakkaat tipat korvatulehdukseen. Samalla käynnillä konsultoin lääkäriä Ansan silmistä. Ansan silmät ovat syksyisen silmätulehduksen jälkeen ajoittain punottaneet. Lääkäri tutki silmät kauttaaltaan, totesi että toinen silmistä on vähän kuivan oloinen ja määräsi parin viikon kuurin kosteuttavia silmätippoja. Kuurin aikana punoitus hävisi välillä kokonaan ja välillä tuli takaisin, mitään suurta eroa aikaisempaan en kuurin aikana havainnut. Ilmeisesti siis silmät reagoivat välillä kylmiin tai tuulisiin ilmoihin, joten vaiva ei ole mitenkään vakava tai erityisesti hoitoa vaativa.

Kun Oonan korvat olivat parantuneet, alkoi Ansa niiskuttamaan. Veti välillä henkeä sisäänsä voimakkaasti ja aivasteli. Joten teimme sitten uuden visiitin lääkäriin nenäpunkkiepäilyn vuoksi.Lääkäri määräsi molemmille koirille useamman viikon kuurin nenäpunkkilääkettä. Vaikka Oonalla ei oireita ollutkaan, täytyy saman perheen koirat lääkitä samalla kertaa nenäpunkin ollessa kyseessä. Jonkun aikaa olimme sitten erossa muista koirista vaikka oireilua ei juuri lääkityksen aloittamisen jälkeen esiintynytkään. Tällä visiitillä meitä auttanut lääkäri oli todella mukava ja koko eläinlääkäriaseman henkilökunta aivan haltioissaan Oonasta ja Ansasta. Lääkäri kehui Ansan olevan upeassa kunnossa ja sekös lämmitti tämän omistajan mieltä!

Viimeisin lääkärin apua vaatinut vaiva oli joulun jälkeen Ansalla. Aamupäivän lenkillä Ansaliini ilmeisesti popsi metsässä jotain outoa ja vähitellen iltapäivän aikana Ansan niskaan alkoi nousta pieniä patteja. Loppujen lopuksi Ansan naama turposi ja punoitti, muhkuroita oli päässä, niskassa ja selässä. Lisäksi Ansan mahaan ja kainaloihin tuli punaista ihottumaa ja patit kutisivat. Soittelin apua päivystävältä eläinlääkäriltä ja ohje oli että jos patit häiritsevät koiraa, voi sille antaa kyytabletteja. Noh, kyytablettihan sitten Ansan suuhun laitettiinkin ja patit vähän laskivat. Seuraavana aamuna annoin Ansalle vielä yhden tabletin. Muhkurat ja ihottuma kestivät pari kolme päivää kunnes yhtenä aamuna herätessäni Ansa olikin jälleen ihan normaalin näköinen, eikä ihottumastakaan näkynyt jälkeäkään. Kyseessä oli ilmeisesti nokkosrokko, allerginen reaktio jollekin mistä emme koskaan pääse selvyyteen.

Uuden vuoden puolella onkin sitten oireillut Oona. Oonan tassut ovat menneet huonompaan kuntoon ja etenkin nyt kun sade sulatti suurimman osan lumesta ja kadut ovat paksun hiekka- ja sorakerroksen peitossa, on käveleminen ajoittain hyvin hankalaa. Oona pitäisi kantaa tai kuljettaa autolla metsään juoksentelemaan. Olemmekin yrittäneet etsiä mahdollisimman lyhyitä ja hiekattomia reittejä lähimpiin metsiin. Harmi vaan, että lumien sultua monissa näistä lähimetsistäkin on mustaa ja pilkkopimeää.

Pimeästä metsästä saimme ikäviä kokemuksia joulun alla. Lenkkeilin eräänä iltana Oonan ja Ansan kanssa kotimme lähellä olevassa niemessä, jossa on isot peltoalueet sekä metsää. Koirat juoksivat vapaana lähellä niemen kärkeä kun yhtäkkiä puskista sujahti jokin meitä kohti. En aluksi tajunnut mikä se jokin oli, kun pimeässä lumisessa metsässä valkoisen koiran havaitseminen on hiukan hankalaa, mutta kauempaa kuuluvista huudoista ja haukkuäänistä tajusin että se oli vieras koira. Nuori dogo argentino uros, joka lähti ajamaan takaa Ansaa. Kaikki kävi hetkessä. Näin vaan kun Ansan pannassa kiinni ollut punainen vilkkuvalo välähteli ensin toisessa ja sitten toisessa suunnassa ja hävisi sitten kokonaan...

Huutelin ja viheltelin Ansan perään ja otin Oonan kiinni. Pian paikalle saapui tuon dogon omistaja sekä itse koira. Dogo yritti hyökätä rähinällä Oonankin päälle pariin otteeseen, onneksi omistaja sai koiransa hihnaan ja minä kiskottua Oonan ajoissa alta pois. Sitten alkoi toivoton etsimisurakka. Kiertelin niemeä ympäriinsä, huutelin, viheltelin, välillä kuuntelin. Päässä pyöri monenlaisia kauhukuvia, entä jos Ansa on loukkaantunut ja makaa jossain metsikössä tai jos se on juossut järvelle ja tippunut heikkoihin jäihin. Onneksi Ansalla oli päällä heijastimilla varustettu takki, sekä punainen vilkkuvalo jossa oli minun puhelinnumeroni.

Dogon omistaja osallistui myös etsintöihin, tosin enpä usko että Ansa olisi hänen koiraansa pelästyttyään heidän lähelleen tullut. Lopulta päätin, että minun on käytävä kotona hakemassa puhelin ja taskulamppu sekä etsintäapua ja katseltava samalla näkyykö Ansaa missään matkan varrella. Niemestä on meille kotiin matkaa noin puoli kilometriä ja ylitettävänä pari autotietä. Kipitimme Oonan kanssa vauhdilla kotiin ja meidän omassa pihassa punanuttuinen Ansaliinos seisoskelikin! Dogon omistaja oli hälyttänyt miehensä paikan päälle tarkistamaan pihamme ja mies oli sitten napannut Ansan kiinni. Helpotus oli melkoinen, olin Ansaa etsiessä jo aivan sekaisin huolesta ja sitten ilosta kun pääsimme kotiin yhdessä. Ansa itse oli vähän ihmeissään, mutta ei näyttänyt olevan vahingoittunut sen enempää fyysisesti kuin henkisestikään. Aika näyttää onko tapahtuneesta jäänyt traumoja.

Pelottaa ajatella mitä olisi voinut tapahtua. Dogo argentinoilla metsästysvietti ja nimenomaan ajovietti on ilmeisesti edelleen voimakas vaikkei niitä Suomessa metsästykseen varmaan suuremmin käytetäkään. Jos dogo olisi saanut Ansan kiinni, luulen että Ansan loppu olisi ollut lähellä. Kauhistuttaa ajatella miten Ansa on poukkoillut juostessaan katuja pitkin kotiin. Onneksi asuinalueemme on suhteellisen rauhallinen ja autoliikennettä oli tuona iltana erityisen vähän. Näimme tuon samaisen dogon seuraavana iltana kadullamme ja silloin Ansa katsoi sitä kauempaa ihan samaan tyyliin kuin muitakin koiria, eli olisi innoissaan halunnut mennä tutustumaan.

Sitten iloisempiin uutisiin. En oikein tiedä uskaltaisinko tätä vielä kuuluttaa isosti maailmalle koska en voi itsekään uskoa sen olevan totta, mutta alkaa näyttää siltä että Ansa on viimein sisäsiisti!!! Tuntui välillä siltä ettei tätä päivää koskaan tule, mutta jotain maagista naksahti joulun aikaan Ansan päässä eikä sisälle pissiminen ole enää tuntunut Ansasta niin hyvältä ajatukselta. Ansa on alkusyksystä lähtien pystynyt halutessaan pidättämään 8-9 tuntia, mutta työpäiviemme aikana on tehnyt sisälle yleensä ainakin yhdet pisut. Mietin asiaan monenlaisia ratkaisuja, mutta mikään kokeiltu ei oikein näyttänyt toimivan. Jostain syystä siitä tietystä kohdasta olohuoneen nurkassa oli tullut Ansalle sallittu pissapaikka, josta oli tosi vaikea päästä irti.

Jouluaattoaamuna Ansa lirautti lähtökiireessä pissat kylpyhuoneen lattialle. Sen jälkeen starttasimme joulunviettoon, minä ja Ansa kyläilimme vanhempieni luona 3 päivän ajan. Välipäivinä koirat joutuivat olemaan yksin vain pieniä pätkiä kun pääsivät mukaan isäntänsä työpaikalle ja minulla oli useampi lyhyt työviikko. Loppiaisen jälkeen koirat ovat olleet keskenään myös reilun 8 tunnin työpäiviä, eikä lattioilta ole löytynyt lätäkön lätäkköä vaikka joka ilta kotiin tullessani ensimmäinen ajatukseni on ollut että tänään Ansa ei varmasti ole jaksanut odottaa ulospääsyä. Havaittavissa on ollut myös positiivisia uusia piirteitä kuten se, että aamulenkillä Ansa yleensä tekee vielä viimeiset pissat ihan talomme kulmalle kun tajuaa että nyt mennään sisälle. Ja se, että kun Ansalla on ollut kova hätä, se seisoo ulko-oven lähellä vinkumassa. Jotenkin en silti vielä aivan uskalla luottaa siihen, että sisäsiisteys on nyt täysin sisäistetty.

Oonan kanssa pääsimme jälleen tällä viikolla pitkän tauon jälkeen agilityyn ja Oona oli aivan innoissaan kun pääsi touhuamaan kanssani kaksin pitkästä aikaa. Jokaisen hyvin menneen suorituksen jälkeen kehuessani ja palkatessani Oonaa, sen oli pakko päästä vähän pusuttelemaan minua..! Treeneissä oli pitkä tauko kun treenipaikkana oleva kasvihuone oli joulukuun ajan täynnä joulukuusia. Ja sitten kun harjoitukset olisivat jälleen alkaneet, en saanut työvuoroani vaihdettua toiseen ja treenit jäivät jälleen väliin.

Tällä talvikaudella agilityryhmämme on kutistunut aika pieneksi, useimmilla kerroilla mukana on ollut vain kolme koirakkoa. Myös treeniaika on ollut lyhyt kun puolentoista tunnin vuorosta on yleensä vain puolet käytetty ohjattuun treenaamiseen. Minä ja muutama muukin ryhmäläinen on jäänyt varsinaisten treenien jälkeen harjoittelemaan vielä itsenäisesti. Eri kouluttajien treeneissä on huima ero. Kesällä kävin harrastusryhmässä jossa harjoiteltiin yleensä paria haastavaa rataa sekä mahdollisesti muitakin pienempiä treenejä joka kerta. Nyt kun olemme möllitasoisessa eli vähitellen jo kilpailemaan tähtäävässä ryhmässä, treeneissä onkin ollut vain yksi rata ja sen lisäksi on itsenäisesti jauhettu keppejä ja pieniä ohjauskuvioita. Tuntuu että etenemisemme tyssäsi tähän talvikauteen ja luultavasti kevään treenijaksolla olemme taas tauolla kun harjoitusaikoja on rajatusti treenipaikkana toimivassa maneesissa. Toivotaan että kevät toisi valoa tähänkin harrastukseen, niin mukavaa meillä Oonan kanssa treeneissä yleensä on ja olisihan se kiva päästä joskus edes yksiin kisoihinkin...

Ensi viikon olen kauan odotetulla lomalla ja toiveissa olisi päästä treffaamaan joitain koirakavereita sekä pitkille lenkeille talvisiin metsiin ja järven jäälle. Toivottavasti pääsen loman aikana sinuiksi myös uuden kameran kanssa, vieläkään en ole ohjekirjaa saanut aukaistua joten kuvaaminen on jäänyt vähiin. Tämän postin kuvat ovat viime vuoden lopulta.