17.4.2010

Rakkaamme Oona 30.6.2002-16.4.2010


Meillä on suuri suru ja ikävä. Meillä ei ole enää omaa Omppu Pomppua...


Kaikki tapahtui niin yhtäkkiä, arvaamattomasti, nopeasti. Viime viikkojen aikana Oona heräsi kevääseen pitkän ja kylmän talven jälkeen. Nivelrikkoiset jalat jaksoivat viedä Oonaa aina vaan pidemmille lenkeille aurinkoisiin metsämaisemiin. Siellä Oona kipitti omaa tahtiaan, nuuskutti maan tuoksuja. Teki keppihommia, löysi lumen alta paljastuneen tennispallon ja kantoi sitä suussaan koko matkan kotiin saakka, häntä heiluen. Koko koira huokui iloa ja onnea talvilevon jäljiltä. Nauroin ja hihkuin Oonaa seuratessani ääneen, se näytti niin tyytyväiseltä eloonsa.

Torstaina Oona rupesi juomaan paljon vettä, oli alvariinsa vesikupilla. Normaalisti Oona joi vain touhuttuaan itsensä läkähdyksiin ja kuumina kesäpäivinä, muuten kostea ruoka hoiti janon. Oonan juoksuaika päättyi pari viikkoa sitten. Ihmettelimme juomista, mieleeni hiipi ajatus, että eihän tämä vaan voisi olla merkki kohtutulehduksesta. Mitään muita oireita ei kuitenkaan näkynyt, pientä turvotusta ehkä, ei mitään sen kummempaa. Oona oli oma pirteä itsensä. Kävimme eilen aamulla tunnin lenkin, jossa ainoastaan jyrkät mäet hidastivat Oonan tahtia. Jalka nousi ja häntä heilui. Eilen illalla Oona vielä riehui pallon kanssa kotona ja odotti innokkaana iltaruokaa keittiössä. Ruokaa se ei kuitenkaan koskaan saanut. Huomasimme että Oonalta tulee veristä vuotoa. Reilun puolen tunnin kuluttua olimme jo eläinlääkärin vastaanotolla.

Oonan kohtu ultrattiin ja todettiin että se on jo kovasti laajentunut ja siellä oli runsaasti nestettä. Lääkäri suositteli leikkaamista heti, mutta antoi meidän tehdä ratkaisumme siitä odotammeko vielä aamuun. Päätimme että Oona oli parempi leikata heti, kun sen yleiskunto oli hyvä. Aamulla tilanne saattaisi olla vallan eri. Oona nukutettiin. Se kävi rauhassa makaamaan lääkärin odotushuoneen matolle meidän silittäessä sitä ja jutellessa Oonalle mukavia.

Ajelimme kotiin ja odotimme sovittua aikaa, jolloin meidän piti mennä hakemaan Oona lääkäristä. Suunnitelmat olivat valmiina. Oonan isäntä tekisi seuraavan viikon töitä kotoa käsin, jotta voisi valvoa samalla toipilaan touhuja. Lääkäri kertoi paranemisen tapahtuvan melko nopeasti. Pian pääsisimme taas jatkamaan kevään kuntokuuria, lenkkeilemään ahkerasti. Kesken odotuksen tuli se pelätty puhelu. Kaikki ei mennytkään niinkuin oli suunniteltu. Oonan sydän ei kestänyt leikkauksen rasituksia... Se pysähtyi eikä enää reagoinut elvytysyrityksiin.



Oona nautiskeli maanantaina auringosta kotiterassilla


Kävimme sanomassa hyvästi rakkaimmalle Oonalle. Oona lepäsi lääkärin pöydällä niin hiljaa ja paikoillaan. Se ei ollut enää se hyörivä ja pyörivä touhupakkaus, joka pari tuntia aiemmin oli rynnännyt minua vastaan häntä heiluen ja pusuja jakaen kun tulin kotiin iltavuorosta. Kaikki tapahtui niin nopeasti. On vaikea uskoa että Oona ei ole enää täällä. Sen ymmärtämisessä menee varmasti pitkään.


Viime kesänä mökkilaiturilla


Oona - olit meille niin tärkeä ja rakas. Sinulla oli onnellinen elämä. Rakastit meitä ja näytit sen, joka päivä. Olit maailman lempein, kiltein ja suloisin koira. Tulemme aina kaipaamaan sinua.

6 kommenttia:

Anna Mikkonen kirjoitti...

Voi ei! Otan osaa suruunne ja toivon voimia jatkaa tästä etenpäin.

:(
Anna

Anonyymi kirjoitti...

Itku tuli...osantottot lähettää tätäkin kautta Taina, Krisu ja Tuska <3

Pupuna kirjoitti...

Voi ei, Vililtä rakkaalle ystävälle pusuja viimeiseen lepoo. En voi edes kuvitella surua, vielä näin äkillisesti varoittamatta kun lähti. Iso ikävä täälläkin, mahdoton ajatus ettei enää kohdata rakasta Oonaa. Siinä oli koira isolla sydämellä! Ikuisesti muistetaan ystävä ja yhteiset nuuskulenkit. Paljon voimia teille! Muistuttaa että pitää nauttia yhteisistä hetkistä niin kauan kun niitä on, koskaan ei tiedä milloin yhteiset päivät loppuvat.

Elina kirjoitti...

Kiitos teille kaikille. On ihanaa huomata ja kuulla että Oona on koskettanut elämänsä aikana niin monia ihmisiä, se oli uskomaton koira suurella sydämellä.

Vilille ja koko laumalle meiltä kaikilta halauksia ja rapsutuksia. Toivotaan että Vili saa jatkaa herrasmiehen elämää vielä monta monta vuotta. Ne meidän yhteiset lenkit tulevat monesti mieleen noissa samoissa maastoissa kulkiessa ja hyviä muistoja on niistä rutkasti!

Jaana kirjoitti...

Itku tuli minullekin. Otan osaa. En tiedä, onko lopulta helpompi, että kaikki kävi äkkiä ja yllättäen vai jos olisi saanut varautua asiaan pidemmän aikaa. Suru kuitenkin varmasti yhtä suuri.

Lähden nyt kahden vanhukseni (11 ja 12 v.) kanssa lenkille.

Liisa kirjoitti...

Voi surku :( Mulla ei ole tapana lukea blogeja ja nyt vasta tänään silmiini osui sun allekirjoitus TK:ssa.
Suuret osanottoni pienen suuren koiran poismenosta näin myöhässä.