Keväisiä.. eikun talvisia turinoita

Viime viikolla pihalla näytti ja tuntui kovin keväiseltä, mutta tällä viikolla on kevättakki ja työmatkapyöräily jälleen vaihtuneet talvisiin kamppeisiin ja kulkuvälineisiin. Vapaapäivän kunniaksi saan vihdoin ja viimein päivitettyä blogia, yritystä on ollut muutaman kerran aiemminkin. Käydäänpä siis läpi alkuvuoden tunnelmia ja kuulumisia.

Pakkasvarustelua kahdella eri tyylillä

 Ansa retkeilemässä Könkkölässä

Jääparta

Vuosi startattiin tammikuussa osteopaatin tarkastuksella. Molemmat koirat pääsivät käsittelyyn ja mitään ihmeempää ei löytynyt. Ansalle saatiin lisää liikettä jäseniin sekä rankaan ja Ruutin pienet rintarangan jumit saatiin auki. Oli helpotus kuulla, että kaikki oli kunnossa, sen verran rajulta näyttää kaksikon kohellus lenkillä. Toinen alkuvuoden terveystapahtuma oli Ruutin röntgenkuvat, jotka räpsittiin helmikuun alussa. Kyynärät ja lonkat olivat terveet: A/A ja 0/0. Selkä kuvattiin epävirallisesti ja siellä lääkäri sanoi joidenkin nikamien päiden näyttävän vähän teräviltä. Se ei kuitenkaan ole mitään mikä aiheuttaisi toimenpiteitä, joten rauhassa saadaan näiden tulosten myötä harrastaa. Terveysrintamalla olisi seuraavaksi tarkoitus ultrata Ansan sydän vielä tässä kevään aikana.

Jääkausi jäi harmillisen lyhyeksi tänä talvena, 

mutta otimme ilon irti jäästä silloin kun sinne pääsi

Agilityn osalta aloitimme Ruutin kanssa tammikuun lopulla valmennusjakson Tiia Vitikaisen opeissa ja viiden kerran jakso taputeltiin valmiiksi tällä viikolla. Nyt odottelemme uuden jakson alkua, koska tykästyin valmentajaan kovasti. Olimme porukassa ainut mölli-koirakko, muut olivat kisaavia, suurin osa kolmosissa. Teimmekin valmennuksessa vaikeita 3-luokan tasoisia ratoja, joilla tuli vastaan monenlaista tärkeää opeteltavaa. Ruuti on näppärä oppilas, se keskittyy treeniin tosi hyvin ja omaksuu uusia asioita nopeasti. Vaikka radoilla on tehty hankalia kiemuroita, Ruuti tekee hommia ihanalla vauhdilla ja innolla. Valmentajan sanoin: Ruuti on erittäin lupaava nuori koira!

Ruutin penturyhmä tuli päätökseensä kun agility-jakso vaihtui helmikuun lopulla ja siirryimme siinä yhteydessä uuteen ryhmään. Jokatoinen viikko treenaamme kouluttajan opeissa ja jokatoinen viikko itsenäisesti ryhmän kanssa. Treenejä on uudella porukalla takana jo neljä ja hyviä juttuja onkin tullut treeneissä eteen. Itsenäisesti olen käynyt harjoittelemassa helpompia juttuja haastavien ratakuvioiden vastapainoksi. Valmennuksessa porauduimme yhdellä kerralla oikein kunnolla kontaktien kouluttamiseen, joten kontaktitreenejä on tehty ja edistyttykin mukavasti. Kepit pitäisi nyt ottaa käsittelyyn, jotta voisi luottaa niiden olevan suurinpiirtein valmiit syksyyn mennessä. Helmikuussa kävimme starttaamassa ensimmäistä kertaa möllikisoissa, kun seura järjesti joukkue-möllit ja kouluttamastani ryhmästä ei olisi muutoin tullut joukkuetta kasaan. Helppo rata koostui putkista ja hypyistä, me hyllytimme väärällä radalla. Muut joukkuelaiset tekivät kuitenkin hienoja suorituksia ja joukkueemme oli lopulta kilpailun toinen. Heti päästiin palkinnoille, tosin ei omasta ansiosta!

Tässä on Ruutin agilityä parin pienen pätkän verran, näitä katsellessa huomaa, että edistystä on tapahtunut ihan jo tässä parin kuukauden aikana. Ensin penturyhmän treeneissä kotihallilla vauhtirataa ja käännöksiä:

Ja pientä pätkää ekalta valmennuskerralta:

Ansan kanssa emme oikeastaan koko talvena treenanneet ollenkaan. Mietin pitkään mitä teen nyt kevät- ja kesäkaudella ja keksin lopulta, että ilmoitan Ansan tuuraajaksi johonkin ryhmään. Kirjoitin toiveeseeni, että ryhmän ei tarvitse olla mikään huippukisaajien ryhmä, joten pääsimme tuuraamaan mölli-1-luokan ryhmään, jossa pari koirakkoa on kokeillut kisaamista ykkösissä ja muut ovat lähes kisavalmiita. Yhden treenikerran jälkeen valintani tuntuu oikein hyvältä. Meidän ei tarvitse Ansan kanssa päästä tekemään ratatreeniä joka viikko ja treeneissä tehdään mukavan soljuvia ratoja, joilla päästään harjoittelemaan etenemistä ja yritetään saada sitä vauhtia ja intoa tekemiseen lisää. Tavoitteena Ansan kanssa on pitää hauskaa agilitykentällä ja hauskaa meillä ensimmäisissä treeneissä olikin.

Ansan talvipesä

Muutoin ollaan lenkkeilty ja nautittu vaihtelevista keleistä. Tammikuulla oli kireä pakkasjakso, jolloin Ansa opetteli tossujen käyttöä ja Ruuti läähätti ulkona muhkeassa turkissaan. Leikkuukone syyhysi sormissa jo tammikuun alussa kun tuntui etteivät kurakelit lopu ikinä ja Ruutin turkki oli kaamea takkukasa. Minullahan oli ajatuksena viedä Ruuti näyttelyyn helmikuun lopulla, mutta luovuin tuosta ajatuksesta aika nopeasti. Kun kelit helmikuulla lauhtuivat, otettiin kone ja sakset esiin ja nyrhittiin Ruutin tukka alas. Sieltä pörröturkin alta kuoriutui ihana pieni muikku-koira! Tykkään niin paljon Ruutin sporttisesta rakenteesta. Turkin väri vaaleni valtavasti ja silmillään Ruutilla on tyylikäs zorron naamio. Keventyneen olemuksen myötä on ollut mukavampi rentoutua kotona ja liidellä lämpimässä agihallissa.

Ruuti ennen ja jälkeen!

 Neon2 lenkkeilee

Talvilomalla käytiin verestämässä vanhoja muistoja Haukanniemessä ja Tuomiojärven jäällä 

pitkästä pitkästä aikaa. Oli ihanaa ja tuli ikävä niitä menneitä päiviä ja Oonaa, jonka kanssa 

tallattiin Haukanniemen polkuja yli viiden vuoden ajan!

Nessi ja Lyyti -serkut vierailivat meillä yhden viikonlopun ja minä 

uskaltauduin lenkkeilemään nelikon kanssa yksin jäisillä teillä

 Reilu viikko sitten metsässä näytti jo kovin kesäiseltä

Lunta on ollut meillä koko talvena vähän, mutta harmillisesti viime viikkoina metsäpolut ovat olleet jäässä, vaikka muualla metsässä ei lunta ollutkaan. Löysimme kuitenkin meille oman koirapuiston, eli sulan metsälämpäreen, jossa koirat ovat päässeet irrottelemaan urakalla. Paljas maa ja metsän tuoksut ovat saaneet koirissa aikaan oikein erityisen vauhdin ja innostuksen ja Ansa on juoksuttanut Ruutia pitkät pätkät kovaa vauhtia. Tällä viikolla olemme taas saaneet lunta ja kyllähän se jalka nousee kepeästi myös valkoisessa metsässä. Ansasta huomaa kuinka lihakset ovat kasvaneet sitten viime kesän. Toivottavasti kevätsäät hellivät meitä, niin koirat sekä tietysti me perheen kaksijalkaisetkin saamme jatkaa tätä kuntokuuria.

Ansan valinta sunnuntain ohjelmaksi

Ruuti oli erimieltä asiasta

Lumen lisäksi taivaalta on tullut viime päivinä myös aurinkoa

Silmät sielukkaat

Ansa kävi silmätarkastuksessa 12.11. ja Ansan silmissä todettiin olevan lasiaisen rappeuma. Ansahan on käynyt silmätarkastuksessa kerran aiemmin noin puolentoista vuoden iässä, jolloin silmät olivat kirkkaat ja terveet. Silmäsairaudet kehittyvät iän myötä ja aika harvalla koiralla (ainakaan whippetillä) silloin ihan nuorena taitaa mitään näkyäkään, joten suositeltavaa olisi tutkia niitä jo vähän iäkkäämpiä koiria. Lasiaisen rappeuma voi johtaa pahimmassa tapauksessa esimerkiksi linssiluksaatioon tai kaihiin. Onneksi tilanne on kuitenkin Ansan kohdalla ainakin nyt lievä. Parhaassa tapauksessa lasiaisen rappeuma ei aiheuta koiralle näköön ongelmia tai kipuja. Lääkärin lausunnossa luki näin: lasiainen juosteinen ja lievästi nesteytynyt. Lääkäri suositteli uutta peilausta parin vuoden kuluttua, jotta nähdään missä mennään. Toivon siis kovasti, että Ansa saa nauttia ongelmattomista silmistä vuosia ja vuosia eteenpäin.

Tässä vielä muutama kuva tämän päivän vauhdikkaalta hiekkakuoppailulta, jossa oltiin Ansan parhaiden kavereiden Hiljan ja Hymyn seurassa. Ruuti ja whippetit sopii aika hyvin yhteen. Ruuti juoksentelee välillä whippetien perässä ja välillä touhuaa omiaan. Whippetien ryskätessä pusikossa hirveän älämölön kanssa katselee Ruuti menoa vähän ihmeissään "en minä vaan tuommoista harrasta". Ansa ja kamut keskittyvät toistensa seuraan, eivätkä kiusaa Ruutia. Rups kyllä käy tilanteen tullen aina pomppimassa Ansan niskaan...

 Ruuti ja Hymy

 Ansaa pitää vähän käydä leikittämässä...

 Metsäläinen!

P.S. Harvemmin marraskuun puolessa välissä on ulkona +5 astetta ja aurinkoa!

Ansa harvavarvas

Lopen kyllästynyt hihnassa olemiseen... 

Ansan venähtänyttä varvasta yritettiin parannella monta kuukautta. Ansa oli täyslevossa, sitten liikuntaa lisättiin pikkuhiljaa ja apuna oli myös tukiside, että varvas saisi parantua rauhassa. Toukokuulla lenkkeilimme jo 5-6 kilometrin hihnalenkkejä. Kun Ansa riekkui ulkona hihnassa rajummin Ruutin kanssa, nitkautti se varpaansa ikävästi ja ontui jonkin aikaa jalkaansa. Varvas oli kokoajan normaalia turpeampi ja turposi entisestään noiden nitkautusten jälkeen. Tilanne alkoi näyttää siltä, ettei varvas tule kuntoon levolla, vaan se pitää poistaa, jotta lopulta pääsemme kiinni normaalin elämän syrjään.

Varvasamputaatioita tehdään whippeteille ja muille vinttikoirille jonkin verran. Kovassa vauhdissa varpaat joutuvat koville ja monesti revähtänyt, venähtänyt tai sijoiltaan mennyt varvas ei palaudu entiselleen levonkaan kanssa. Vaivat uusivat herkästi. Vaikka olen lukenut ja kuullut lukuisista onnistuneista amputaatioista, niin silti Ansan leikkaus jännitti ihan hirveästi. Myös ajatus siitä, että amputaation jälkeen Ansa loukkaisi jonkin jäljelle jääneistä varpaistaan pelottaa.

Ansa pääsi leikkauspöydälle 5.6. Leikkaus sujui hyvin. Kotiin toin umpiunessa olevan kaverin jonka jalka oli isossa paketissa. Pehmustepakettia pidettiin tassun suojana puolitoista viikkoa, eli tikkien poistoon saakka. Välissä paketti uusittiin ja haavan tilanne tarkastettiin. Paketin kanssa liikkuminen oli ensin kivusta ja ahdistuksesta johtuen varsin hankalaa. Ensimmäiset pissat tulivat pihalle vasta leikkausta seuranneen päivän iltana. Enpä ole ikinä ollut yhtä iloinen koiran pissasta. Olin iltavuorossa töissä kun sain puhelimeeni kuvaviestin kotoa, jossa Ansa kökki puskapissillä!

 Nukutuksesta heräilevä Ansaliinos ja 150%:sti parantumista nopeuttava sydänpaketti

 Lampunvarjostin päässä on pahuutta... 

Pakettijalka ulkoilee

Ansa tottui pakettiin ja ulkoilut alkoivat sujua paremmin. Paketin kanssa ei kyllä käyty pihalla kuin asiat hoitamassa. Kaikenlaiset elementit hyökkäsivät kuitenkin meitä vastaan: naapuruston irtokissat säntäilivät vuoroin ohi ja vuoroin lähtivät seuraamaan meitä, aiheuttaen vauhdikkaita syöksähtelyitä. Huutavan ja rimpuilevan whippetin pitäminen sylissä (ettei potilaan jalka kärsi) yhdellä kädellä, jotta voi hätistellä kissoja tieltä toisella, ei ollut järin helppoa. Oravat kiusasivat omalta osaltaan potilasta ja ukkonen jyrähteli aiheuttaen ahdistusta. Kaikesta kuitenkin selvittiin ja viime viikon alussa Ansa pääsi eroon paketista ja tikeistä. Haava parani todella hyvin ja nyt Ansa on lenkkeillyt ihan paljain varpain. Ulkoilut on aloitettu puolen tunnin kierroksista, joita tehtiin pari päivässä. Nyt pihalla on saatettu viivähtää reipas tuntikin, välillä hengaillaan rannalla tai seurustellaan koirakavereiden kanssa. Helteillä Ansa ei vaan ole kovin innokas liikkuja ja haavan aluekin on välillä vähän herkkä, joten joskus se rivakammissa liikkeissä ottaa itseensä. Ensi viikolla korkataan vapaana juokseminen - se on huisin jännää! 

Toipuminen on siis hyvällä mallilla. Liikunnan määrän saaminen normaalille tasolle ottaa vähän pidemmän ajan, sillä sairasloma ennen leikkausta oli puolen vuoden mittainen. Rasitusta on lisättävä pikkuhiljaa. Fyssarin ja hierojan tsekkauksia tilataan myös toipilaalle, että saadaan kroppa täyteen iskuun. Pari päivää ennen leikkausta Ansa ehti käydä osteopaatin käsittelyssä. Leikatun varpaan puoli, eli vasen puoli oli kaikenkaikkiaan jäykempi. Mitään suurempia ongelmia ei onneksi Ansan kropasta kuitenkaan löytynyt, vaikka hihnalenkkeilyllä on menty niin pitkään. 

Neiti Harvavarvasta masentaa

Juhannuksena Ansa sai onneksi olla paljon ulkona ja köllötellä myös auringossa. Vähän oli tylsää, kun mökillä ei päässyt juoksemaan, mutta eiköhän sekin päivä ole näköpiirissä!

Voihan varvas... ja vähän agililiitoakin

Nämä upeat agilitykuvat on ottanut Annamari Sundgren ja ne ovat siltä meidän viimeiseltä kakkosluokan radalta Laukaassa 8.9.2012, jolla voitettiin ja noustiin kolmosiin. Vuoden Agility Whippet 2012  -tuloksetkin on julkaistu ja Ansaliinos oli tällä kertaa neljäs tässä listauksessa! Tulokset löytyvät Whippet-Harrastajien sivuilta.

Ansan talvi on jatkunut ensin aktiivisemmissa merkeissä ja sitten taas oloneuvoksena. Ansa ehti juosta muutamia kertoja vapaana ja käydä pari kertaa hallilla aloittelemassa treenausta, kunnes kolme viikkoa sitten Ansan varvas napsahti uudelleen leikkiessämme agilityhallilla. Varvas turposi ja Ansa joutui taas lepoon. Varpi kuvattiin lääkärillä, eikä siinä näkynyt murtumaa, joten lääkärin diagnoosi oli jänteen venähdys. Varpaassa oli vähän nestettä, vaikka pääasiassa turvotus oli parissa päivässä ehtinyt jo laskea. Ansa sai kahden viikon tulehduskipulääkekuurin, jonka aikana se sai käydä ulkona vain lyhyesti hoitamassa asiansa. Kahden viikon täyslepo jatkuu sitten kahden kuukauden rauhallisella remmilenkkeilyllä... Pikkuhiljaa voimme kasvattaa lenkkien pituutta ja joskus sitten toukokuulla kokeilla vapaana juoksemista.

Aluksi Ansa oli hetkessä kolmijalkainen, jos se innostui meidän pikkuisilla pyrähdyksillä ulkosalla ottamaan yhtään juoksuaskelta. Siksi Ansa ja Ruuti ovatkin ulkoilleet pääasiassa erikseen, jotta minimoitaisiin ne kirmailutilanteet. Olen välillä myös paketoinut Ansan kipeää tassua, jottei varvas pääse muljuamaan ikävästi ulkoillessa. Nyt kolmen viikon lepuuttamisen jälkeen on päästy tekemään pieniä korttelikierroksia ja Ansa on tyytyväinen kun saa viipottaa nenä maassa vähän pidempiä matkoja. Sisätiloissa tytöt myös painivat paljon ja rajusti, eikä Ansan varvas ole nujutessa näyttänyt kipeentyvän.

Pikkuhiljaa siis mennään ja olemme varanneet runsaasti aikaa Ansan toipumiseen. Uusi agilityjakso oli alkamassa, mutta peruin hakemukseni ryhmäpaikasta kokonaan, koska puolen vuoden mittaisesta jaksosta ainakin puolet olisi jäänyt käyttämättä. Mitään varmuuttahan tuosta varpaan paranemisesta ei ole, sillä varvasvammat uusivat herkästi. Olen kuitenkin kuullut myös positiivisia tarinoita varvasvammoista ja avainsana parastumisessa taitaa olla se riittävän pitkä lepo. Kuitenkin kauhukuvat hurjan pitkistä sairaslomista ja varvasamputaatiosta lymyävät tuolla pääkopan perukoilla. Ei auta kuin mennä päivä kerralla eteenpäin ja tilanteen mukaan sitten katsotaan mitä seuraavaksi tehdään. Eikä se amputaatiokaan ole mikään maailmanloppu, vaan sillä on moni varvasvamma saatu lopullisesti kuntoon.

9 viikkoa

Sainpas tytöt samaan kuvaan!

Toinen viikko elämää pennun kanssa takana. Voisi todeta, että tässä vaiheessa me ihmiset olemme päässeet sisälle pentuarkeen ja toisaalta pentu näyttää kotiutuneen täydellisesti. Ruutista on kuoriutunut tämän viikon aikana melkoinen riekkuja. Se saa hurjia hepuleita niin sisällä kuin ulkonakin. Murisee, ärisee ja haukkuu, jos siltä tuntuu ja on pääosin hyvin reipas ja touhukas tapaus! Ruuti on päässyt tutustumaan tuttuihin aikuisiin koirin. Jos sitä aluksi jännittää, se saattaa haukkua, mutta tottuu varsin nopeasti isompiinkin koirakavereihin. Ruuti osaa myös vahtia, puhisee oudoille äänille. Ja sen hupia on räksyttää omalle peilikuvalleen. Eteisen pelilikaappi on kokenut pennun hyökkäyksiä, kun sitä vastaan katsovaa kaveria pitää käydä myös tassuilla läpsimässä. Riiviö!

Alkuviikosta ajelimme bussilla keskustaan. Saatiin kokemuksia täydestä bussista, kävelykadulla tallailusta sekä ostoskeskuksessa ja parissa kaupassa vierailusta. Ruuti kipitti etunenässä kauppakeskusten liukuovista sisälle. Ohikulkevat ihmiset olivat kauhian kivoja ja kaikkia olisi pitänyt moikata. Aika monta ihmistä tuota pikkuista lelukoiraa tulikin tervehtimään ja kommentit olivat vähintäänkin mielenkiintoisia: "Minun kaverillekin on tulossa koira Espanjasta, hauska nähdä millaisia ne ovat. Kuinkas korkeaksi nämä sitten kasvavat?" "Onko se joku villakoira?" "Ai että espanjanvesikoira, nyt se saakin totutella Suomen talveen!". Kävimme myös matkakeskuksessa katselemassa junan lähtöä sekä tsekkaamassa liukuportaat ja hissin. Bussia pysäkillä odotellessa leikittiin jahtaus- ja vetoleikkejä. Lelut ja leikkiminen on Ruutista sen verran kivoja juttuja, ettei ympärillä oleva hälinä paljoa haittaa. 

Yksinoloa on harjoiteltu ahkerasti tällä viikolla ja sekin alkaa sujua. Ruuti on jäänyt kotiin omaan aitaukseensa jahtaamaan raksupalloa ja kotiin tullessa on yleensä vastassa ollut haukotteleva väsynyt pentu. Pisimmillään Ruuti on ollut yksin reilut pari tuntia ja tästä pidennetään aikaa pikkuhiljaa. Vasta viikon päästä ollaan molemmat ihmiset töissä, mutta onneksi minun vuorotyön vuoksi ei pennun tarvitse silloinkaan olla yksin ihan täysiä työpäiviä. Varmuuden vuoksi päätimme eristää tytöt toisistaan yksinolojen ajaksi. Ansa viettää päivänsä yläkerrassa ja saa lekotella sohvalla rauhassa. Ruutin aitaus puolestaan on alakerrassa ja sinne voi huoletta jättää raksuja etsittäväksi ja luita kaluttavaksi, eikä ole vaarana että Ansa kahmisi ne kaikki itselleen. Kahden kerroksen väkeä meillä siis, ainakin siihen saakka kun Ruuti kasvaa isoksi ja fiksuksi. 

 Ansa nökötti hienosti kuvaa varten, mutta pentua ei näkynyt missään...

 Tältä tilanne näytti sen jälkeen kun saatiin tuo yksi onnistunut kuva napsaistua. 

Ruuti treffasi eilen ekan pentukaverinsa - minibulli Paten! Pate on jo 13 viikkoa, mutta kooltaan olivat aikalailla samaa luokkaa. Myös Paten "isosisko" amstaffi Lara oli mukana ja myöhemmin seuraan liittyi myös australianpaimenkoira Ike. Aluksi Ruuti lähinnä väisteli Paten innokkaita painiyrityksiä, mutta alkututustumisen jälkeen R innostui painimaan ja lopulta komenteli poikia aika napakoin ärähdyksin ja haukkumalla. Laraa ei onneksi sentäs uskaltanut komentaa. Ruutikainen on melkoinen pakkaus! Agilityhalli on näin talvikeleillä melkoisen hyvä paikka painimiseen, ulkona lumihangessa turkin kastuessa tulee niin nopeasti kylmä.

Tällä viikolla olen rohkaissut mieleni ja Ansa on päässyt muutaman kerran spurttailemaan vapaana jäällä. Ja voihan voi miten onnellinen pikku himpetti se on ollutkaan!! Ensin ei vissiin oikein tajunnutkaan, että voi rallata kunnolla. Sitten kun tajusi, se sai hirmuisen juoksuhepulin ja kiihdytti täysiä pitkin umpihankea. Varvas ei ole ottanut itseensä näistä juoksupyrähdyksistä. Aloitellaan kuitenkin pikkuhiljaa tämä totuttelu vapauteen, pehmeällä alustalla ja aikaa rajoittaen. Muuten on menty aikalailla päivittäin sellaisia viiden kilometrin reippaita hihnalenkkejä. Ja toinen eka kerta on myös koettu, oltiin nimittäin reilun kahden kuukauden tauon jälkeen agi-treeneissä! Oli ihan huippua, vaikka meidän treenaamiset rajoittui muutamaan muutaman esteen pätkään ja Ansallakin oli fleece-haalari niskassa kokoajan, kun oli sen verran kylmä. Matalilla esteillä ja pienillä pätkillä aloitellaan. Ansa kyllä kurvaili mutkat suoriksi ja kiisi aikamoista tahtia namirasialle!

Oona, Ansa ja nyt myös Ruuti!

Viime lauantaina meille saapui uusi perheenjäsen, pikkuinen lelukoira Ruuti! Ruuti on rodultaan espanjanvesikoira ja vaikuttaa näin muutaman päivän tuttavuuden jälkeen oikein reippaalta ja touhukkaalta tapaukselta. Olemme tähän mennessä tutustuneet kotioloihin ja vähän lähiympäristöönkin. Harmi, että pakkaset kiristyvät taas lähipäivinä, jolloin pentu ei tarkene ulkoilla kovin pitkään, pitää siis keksiä enemmän sisäpuuhia. Muistelen kaiholla sitä, kun Ansa-pentunen saapui meille kesäkuun ihanaan lämpöön ja vietimme aimo osan päivistä ulkosalla temuten. No, eiköhän se kevät ja kesä ole jossain tuolla nurkan takana. Kesään mennessä Ruutikainen on kasvanut sen verran isoksi, että voidaan puuhailla jo vaikka mitä! Ruutilla on käytössä myös Oonalta peritty pentu-villanuttu, joka lämmittää mukavasti pakkasella.

Meillä on vieraillut aika paljon ystäviä ja sukulaisia tutustumassa Ruutiin. Lapset ja aikuiset ovat kaikki Ruutin kavereita, eikä mikään ole jännittänyt pentua. Tänään Ruuti kävi ostamassa itselleen oman pikkumökin (pienen häkin) Mustista ja Mirristä. Kaupassakaan mikään ei pelottanut. Kadulla menevät autot, pyöräilijät ja mäkeä laskevat lapset ovat vaan mielenkiintoisia ja niitä pitää tuijotella. Olen itse nyt pentulomalla viikon verran ja tarkoitus olisi tutustua monenmoisiin uusiin asioihin. Suuntaamme lähipäivinä agilityhallille leikkimään ja ihmettelemään muita pentuja. Tarkoitus olisi myös ajella autolla vähän vilkkaammille paikoille katselemaan maailman menoa. Täällä meidän kulmilla kun on niin rauhallista. Ja bussillakin varmaan reissataan.

Yksinoloharjoituksia ollaan myös aloiteltu. Ruutilla on aika kova ääni, eikä se epäröi käyttää sitä kun alkaa harmittamaan. Harmitusta aiheuttaa se, että pieni pentunen jätetään omaan aitaukseensa alakertaan tai välillä jopa se, että vessan ovi suljetaan sen nenän edestä. Kauheaa vääryyttä! Näitä hommia on siis treenattu ja eiköhän se siitä ala sujumaan.

Ansa on ollut hirmuisen väsynyt pennun touhujen seuraamisesta. Ansa oli meidän mukana pennunhakureissulla Helsingissä. Se oli heti kovasti innoissaan pennun tavattuaan ja Ansasta tuli välittömästi myös Ruutin idoli. Ulkona Ruuti kipittää uskollisesti Ansan perässä. Sisätiloissa tytöt ovat vähän hammastelleet ja leikkineet yhdessä. Ansan leikit vaan uhkaavat innostuksen kasvaessa käydä vähän liian rajuiksi, mutta välillä Ansa on retkottanut lattialla tai pedillään kyljellään rauhassa ja antanut Ruutin kiipeillä päällään. Aluksi Ansan mielestä ei ollut oikein sopivaa nukkua samassa pedissä pennun kanssa ja Ansa häipyikin paikalta jos Ruuti tunki sen pedille. Nyt tytöt ovat kuitenkin jo nukkuneet vierekkäin. Luiden päältä Ansa kyllä murahtelee pennulle, mutta pentu ei pahemmin sitä säikähdä. Ansa vetäytyy kyllä usein nukkumaan omiin oloihinsa sohvalle tai sängylle, johon pentu ei pääse. Ja ne luutkin Ansa piilottaa varmuuden vuoksi sohvatyynyjen alle, jonne pennulla ei ole mitään asiaa.

Ja muutama sana Ansastakin:

Ansan sairasloma on jatkunut, koska se nitkautti vasemman etusensa varpaan joulun jälkeen juostessaan vapaana metsäpolulla. Juuri kun iloitsin edellisen vamman kuntoutumisesta, joutui Ansa taas jäämään lepolomalle. Olemme sen jälkeen lenkkeilleet vain remmissä. Aluksi kipeä jalka oli ulkoillessa pienessä paketissa, mutta kun Ansa ei ole varvasta mitenkään oireillut, en ole viitsinyt sitä enää pakettiinkaan laittaa. Huomenna tulee kolme viikkoa tuosta onnettomuudesta ja olemme venyttäneet lenkit tunnin mittaisiksi. Luulenpa, että ensi viikolla testataan varvasta varovasti agility-hallissa ja Ansa pääsee kokeilemaan vapaana juoksemista johonkin sopivan pehmeälle alustalle. Vähän hirvittää kaiken sen jälkeen mitä olen lukenut ja kuullut whipujen ja muidenkin vinttareiden varvasvammoista, että entä jos tämä onkin joku ikuisuusongelma. Mutta ei kai sitä auta kuin kokeilla mitä se varvas tuumaa rankemmasta menosta. Turvotus varpaasta laski kahdessa päivässä, eikä Ansa ole ontunut sitä lainkaan. Varvas ei tykännyt pahaa siitäkään, että Ansa kävi riehumassa sisätiloissa kaveriensa kanssa, eikä se meno tuolla ulkona hihnassakaan ole aina ollut kovin hillittyä... Toivotaan siis parasta, että meidän sairaslomailut olisi tässä ja päästäisiin lenkkeilemään ja harrastamaan normaalisti.

Rankkojen pennunhoidollisten tehtävien välissä on hyvä vetäytyä vähän lepäämään.